PAPIN POIKA
Juhani Ahon isä oli pappi, ja poika viettikin lapsuutensa pappilamiljöössä. Tämä on lyönyt leimansa Ahon tuotantoon. Pappilamiljöö edusti Juhani Aholle onnellisia lapsuusmuistoja ja myöhemminkin hän vetäytyi vanhempiensa luokse pappilaan kirjoittamaan rauhassa maailman hälyltä.
Juhani Aho kuvaa useissa kirjoissaan uskonnollisuutta ja herännäisyyttä, joita hän vanhemmiten oppi kunnioittamaan, vaikkei kokenutkaan itseään uskonnolliseksi. Muutoksen ja vastakohtien kuvaajana Ahoa kiinnosti esimerkiksi kristinuskon tulo pakanalliseen Suomeen (Panu 1897) sekä valtionkirkon ja herännäisyyden erot ( Heränneitä 1894 ja Kevät ja takatalvi 1906).
Juhani Aho vietti elämänsä ensimmäiset vuodet Väärnin pappilan piharakennuksessa. Katso esimerkiksi www.vaarninpappila.fi Hänen isänsä toimi siellä apulaispappina
Suurimman osan lapsuuttaan Juhani Aho vietti Mansikkaniemen pappilassa, jossa isä toimi kappalaisena. Tämä pappila on ollut esikuvana mm. Rautatien ja Papin rouvan rovastiloille. Rakennuksessa on nykyisin Juhani Aho museo.
Vuonna 1883 Ahon vanhemmat muuttivat Iisalmen kirkkoherran Isoon pappilaan, joka on nykyisin Seurasaaren ulkoilmamuseossa.
Juhani Aho palasi usein maailmalta kirjoittamaan vanhempiensa pappilan rauhaan. Juhani Ahon poika Antti J. Aho kuvailee asiaa näin:
”Kun koko käsikirjoitus (Panu 1897) on saatu painoon lähtee Aho käymään Iisalmessa nauttiakseen lyhyestä, hyvin ansaitusta levosta raskaan kesäurakan jälkeen. Siellä hän tapansa mukaan metsästelee ja työskentelee hiljalleen ullakkokamarissaan.
Hän nauttii jälleen kotipappilansa mieltä tyynnyttävästä rauhasta, joka on kuin kaikkien hänen vaellustensa alku ja loppu, se iäti paikallaan pysyvä kiinnekohta, josta käsin taiteellisen maailman kuvia voi panna liikkeelle.
Tämän rauhan tyyssijan keskushenkilönä on Ahon isä. ( s.489, Antti J. Aho, Juhani Aho, elämä ja teokset , WSOY 1951))
Isän hautajaisten jälkeen v. 1914 Aho jäi vielä viikoksi pappilaan.
”Vanhaan vinttikamariin ei enää kuulu mamman puuhailu ullakolta eikä papan askeleita kansliasta. Mutta entiset tunnelmat palautuvat tajuntaan voimakkaina mielikuvina. Aho elää vielä kerran taannehtivasti koko entisen elämänsä, varsinkin pappilassa viettämänsä ajat. Hän unohtaa muutamaksi päiväksi pääkaupungin kuumeisen hyörinän – ja kaikki tuo tuntuu täältä katsoen kovin kaukaiselta ja vähäpätöiseltä sen rauhan rinnalla, mikä vallitsee pappilassa, jota yhä hallitsee isän ja äidin henki. ”( s. 235 – 236 Antti J. Aho II, WSOY 1951)
