Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat keikkoja, olivat polvillaan takana, huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.

Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan … se sattui kuitenkin vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!…

Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.

Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän kirkaise … ei vaikka kuinka vihlaisisi.

Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei olekaan niinkuin muut tytöt!»
—Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui tasaisemmalla tiellä.
—Ei, mitäs minä pelkäisin!

Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan olivat posliinivauvoja.
—Ei, mitäs minun pitäisi pelätä?—ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria silmiin vastausta odottaen…
—Jos sattuisi kaatumaan…
—Mitäs sitten, nousisi ylös!—Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen päälle!

Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.
Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin sitä pitää!»—ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.
Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle…
—Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut … eiköhän olisi…
—Vaan me ei huolita mistään!

—No me ei huolita … tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli!

Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät mistään huoli.
—No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi
Sigrid hänelle.
—Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?
—Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.
—Minullapa on hyvä!
—Niin, Arthur… Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo ennättää tuolta tulla.
—Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!
—Sinä kaadat?
—En kaada, saat nähdä, etten kaada … olen minä kummemmistakin hyppyreistä… Pois alta!

Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen. Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän vapaampi käytöksessään kuin muut … ja se vapauspa se juuri onkin hänen suurin etunsa.
—Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan hehkui innostuksesta ja kuumuudesta.
—Minuako?
—Niin, niin, miksikä ei?… Istu nyt vain … näytetään noille muille, että me…

Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.
Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen samaa, ei Arthur suostunut.
Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:
—Sinua tytöt tyyrää!
—Ne ovat kihloissa…
—Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut…
—Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää jalallaan?

Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!

Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös … niin ei muista tytöistä kukaan tehnyt…

Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja muhvi.