Aarre Merikannon Juha-opperan tuore tulkinta

Näin Aarre Merikannon Juha-oopperan sen ensi-illassa 2. joulukuuta Kansallisoopperassa. Ohjaaja on nuori Anna Kelo. Jotakin uutta oli siis odotettavissa.

Uusi produktio on saanut ristiriitaisen vastaanoton. Kielteiset piirteet korostuvat Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampilan arvostelussa, joka näki ohjauksessa ”huvittavaa seksismiä” (HS 3.12.) . Risto Nordellin sävy on myönteisempi: hän arvostelunsa Kirkko & kaupunki -lehdessä (14.12.) on otsikoitu: ”Rohkeasti modernisoitu Juha”. Valtalehden mielipide tietysti yltää kauemmas – eivätkä nettikirjoittajien mielipiteet pääse sen kanssa tasavertaiseen asemaan.

Aarre Merikannon musiikki saa toteutuksessa ansaitsemansa tulkinnan. Orkesteri sekä solistit Jyrki Anttila Shemeikkana, Camilla Nylund Marjana ja Tommi Hakala Juhana ansaitsevat kiitoksen. Ihailin sitä, miten hyvin he olivat omaksuneet roolihahmot, joiden ei olisi voinut olettaa olevan tyyppeinä varsinkaan kahdelle viimeksi mainitulle kaikkein osuvimpia.

Juha-ooppera alkaa varsin kaurismäkeläisellä kuvalla ankeasta, syrjäisestä huoltoasemasta, joka on Marjan ja Juhan koti. Näin syntyvä asetelma muodostaa varsin kiinnostavan analogian Juhan alkuperäistekstille. Ei ollenkaan häiritsevä, vaan pikemminkin yleisöä arvostava on se näennäinen ristiriita,  joka syntyy Ahon tekstin ja kulissimaiseman välille. Kuulijalle (laulajien sanat erottuvat hyvin ilman tekstitystäkin!) tarjoutuu lisäoivalluksia vaikkapa siitä, että kun laulutekstissä täytetään ruissäkkejä, näyttämökuva tarjoaa mainitsemattoman analogian: bensatankkiahan siellä täytetään. Näin Ahon  teksti kulkee hykerryttävänä modernisoidun näkymän rinnalla.

Onko shemeikan sutenöörihahmo aivan ohjaajan omaa keksintöä? Eipä suinkaan. Kun Juhani Ahon Juha-romaanin Marja on jäänyt yksin kalamökille odottamaan Shemeikkaa, sinne tuleekin joukko hänen orjattariksi alentamiaan tyttöjä ja myöhemmin itse Shemeikka iloista elämää viettävän miesjoukon kanssa. Ja silloin sanoo yksi tytöistä: ”Joutukaa! Se hylkää meidät miehilleen, jos jäädään!” Tämän tilanteenhan ohjaaja on muunnettuna siirtänyt modernimpaan ympäristöön. Shemeikan ”Karjala” on bordelli loistohotellissa.

Aarre Merikannon musiikille antavat kiitoksen molemmat edellä mainitut musiikin asiantuntijat. Samaa mieltä he ovat myös sen välittämistä tunteista: ”Merikannon musiikki kohisee mahtavaa eroottista viettienergiaa” (Hannu-Ilari Lampila).”Juhan musiikki on myös täynnä tukahdutettua seksuaalisuutta ja patoutunutta eroottisuutta” (Risto Nordell). Kun lukee Ahon romaania, voi todeta, että ne tunnelmat ovat siellä monessa kohden hienovireisesti kuvattuina ja molemminpuolisina: ” Marja tunsi voimakkaan, voivuttavan rinnan ja näki tummat, kiehahtavat silmät; Shemeikka tunsi pehmoisen poven ja näki raukenevan, ummistuvan katseen.”

Voikin kysyä, miten tällaisia tunnelatauksia ja tapahtumia tulisi näyttää kaikkeen tottuneelle nyky-yleisölle. Näyttämöillähän on jo totuttu varsin uskallettuihin demonstraatioihin, joista monet ovat mielestäni kiusallisesti seksuaalisuudella mässäileviä. Hesarin ennakkouutisen perusteella pelkäsin nytkin jotakin sellaista. Tämän esityksen toteutusta saatoin kuitenkin seurata varsin vapautuneesti.

Nautin oopperasta täysin siemauksin. Juhani Ahon Juha-romaanin ja libreton traaginen ydinsanoma välittyi minulle monitasoisesti ja koskettavasti.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Ilta Erkkolassa

 

Olipa mainiota, että Jouko Linjaman sävellys ”Seitsemän Juhani Ahon kirjettä ” ehti saada kantaesityksensä juhlavuoden aikana. Tilaisuus oli Tuusulan Erkkolassa torstai-iltana 14.11. Erkkolan tunnelmallisessa ympäristössä sen esittivät komeasti sellisti Seeli Toivio ja baritoni Petteri Lehikoinen.

 

Säveltäjä Linjama oli itse paikalla kertomassa sävellyksen syntyvaiheista. On kiinnostavaa, että silloiset käyttötekstit ovat näin hänen käsissään muuttuneet laululyriikaksi, kun hän sanojensa mukaan oli saanut pälkähdyksen. Niin oli syntynyt mielekäs seitsenkokonaisuus, kuin ooppera. Näin komean sävellyksen sai Juhani Ahon Seura Linjamalta lahjaksi syyskuussa 2011!

Jokin kohta valituissa kirjeissä oli virittänyt Linjaman sävellyksen tunnelmaan. Hän taitaa olla myös humoristi. Minua ainakin hykerrytti Sibeliukselta lainattu jylhä noonisointu, jonka hengessä hän oli säveltänyt Aino Acktélle osoitetun kirjeen:

Aino Acktélle 3.11.1912

… Sibba on tullut intresseeratuksi Juhasta …

Arvoisa Rouva!

Jumala on kuullut rukouksenne. Sibba on tullut intresseeratuksi Juhasta.

Tulen juuri hänen luotaan Järvenpäästä. Hän suostuu. Hän on jo miettinyt sitä ja saanut useita ideoita siitä, kuinka ooppera olisi sävellettävä. Ne ovat mikäli ymmärsin, koko lailla uusia ja jossain määrin poikkeavvia vanhoilta oopperaladuilta.

Jos hän kerran sillä tavalla kiintyy aineeseen, niin takaa juuri se parhaiten sen, että hänen innostuksensa asiaan pysyy vireillä. En maininnut mitään siitä, että libretto on toisellakin.

Muuten pyysi hän ettei asiasta toistaiseksi puhuisi kenellekään.

Suurimmalla kunnioituksella Teidän

Juhani Aho

Kirjeessä mainittu seikka libretto on toisellakin onkin juuri nyt ajankohtainen, sillä tuo toinen, joka Juhan sitten sävelsikin, oli Aarre Merikanto, ja juuri tuo sävellys saa ensi iltaansa perjantaina 2. joulukuuta Suomen Kansallisoopperassa Anna Kelon ohjauksena. Juhaa esittää Tommi Hakala, Marjaa Camilla Nylund ja shemeikkaa on Jyrki Anttila. Tätä ennen Merikannon Juhaa on nähty ja kuultu Savonlinnassa. Eikä se Suomen Kansallisoopperassakaan ole ensimmäinen esitys – vaikka tässä rakennuksessa onkin. Pianisti Satu Elijärvi näet kertoi olleensa mukana Merikannon Juhan esityksessä vuonna 1984, siis Aleksanterin teatterin aikana.

 

Erkkolan ilta oli merkittävä myös toisesta syystä. Siellä julkistettiin Jyrki Nummen – Riikka Rossin ja Saija Isomaan toimittama juhlavuoden artikkelikokoelma Iisalmesta Pariisiin. Toimittajat ovat Helsingin yliopiston kirjallisuudentutkijoita ja Juhani Ahon Seuran johtokunnan jäseniä. Varsinaisesta julkistamistilaisuudesta tosin ei ollut kysymys, vaikka muutama kappale teosta olikin nähtävillä. Pääasia oli kumminkin FT Saija Isomaan esitelmä kirjan aiheesta: Säätyläisnaisen velvollisuuksien ristiriita Ahon Elli-romaaneissa. Isomaan näkökulma on avaran kansainvälinen, uudenlainen ikkuna Ahon tuotantoon.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Lentävä lehtimies Päivälehden museossa

Museonjohtaja Saila Linnahalme on suunnitellut Päivälehden museoon 17.11. avautuvan juhlavuoden näyttelyn, Juhani Aho – lentävä lehtimies. Siihen pääsi kurkistamaan jo ennakolta, jos hakeutui kuuntelemaan Arkistojen päivän Aho-esitelmiä. Tupa oli täynnä kiinnostuneita. Juhlavuoden tässä vaiheessa puhujat saattavat ajatella, että kaikki on jo kuultu. Ehkä on, ehkä ei. Erityisasiantuntijoita ei kannata ottaa huomioon.

SKS:n ja Päivälehden arkisto ovat tehneet yhteistyötä. SKS:n kirjallisuusarkiston johtaja Ulla-Maija Peltonen kertoi, että Aho-materiaalia kertyy vieläkin arkistoon.

Kersti Juva, Juhani Ahon Kalle-veljen pojantyttären tytär, kertoili juttuja Theodor Brofeldtin perheestä. On varmaan vaikea tietää, mitkä ovat suvun perimätietoa ja mitkä sinne lastuista siirtyneitä, tositapahtumiksi oletettuja. Sellaistahan perinne on.

Loistava yläsavolainen kirjailija Sirpa Kähkönen puhui Ahon naisista, mutta eipä jämähtänytkään tuttuihin tarinoihin, vaan avasi näkökulmaa, niin että kirjailijan maailman vastakohtaisuudet sinkoilivat Iisalmesta Pariisiin ja muuallekin.

Päätoimittaja Mikael Pentikäinen kiitteli Juhani Ahon toimintaa. Nykyajankin toimittajan ohjenuoraksi sopisivat hänen mukaansa sanomalehtikirjailija Ahon viisi ansiota: hyvä kieli, monipuolisuus, rohkeus, yhteiskunnallisuus ja rakkaus työhön.

Onnittelut Päivälehden museolle mainiosta näyttelystä ja tästä luentosarjasta, joka jatkuu 23.11 ja 30.11.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Muistetaan myös Arvid Järnefeltiä

Juhani Ahon juhlavuonna on hyvä muistaa myös hänen kaksi kuukautta nuorempaa ikätoveriaan, Arvid Järnefeltiä. Saija Isomaa kirjoittaa Hiidenkivessä (5/2011), että Järnefeltin 150-vuotisjuhla on huomioitu ennen kaikkea yleisöluentoina ja lehtikirjoituksina. Hyvissä ajoin ovatkin Järnefeltin muistajat olleet asialla. Saija Isomaa nostaa Hiidenkiven arvostelussaan esiin kaksi jo viime vuonna ilmestynyttä kirjaa, Pertti Karkaman teoksen ” Vallan orja ja ihmisarvo. Arvid Järnefeltin ajatusmaailma” (SKS) sekä Juhani Niemen toimittaman edition ”Toinen herääminen. Arvid Järnefeltin päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1916–1919”.

Järnefeltin syntymäpäivän aikaan marras- ja joulukuussa onkin runsaasti Järnefeltin juhlatapahtumia, joiden järjestäjinä ovat Arvid Järnefelt -seura, Lohjan Muisti. Lojosamfundet, Virkkalan Kulttuurin Ystävät – Virkby Kulturvänner ry., ja Virkkalan Työväenyhdistys.

Juhani Ahon Seura liittyy mielellään juhlijoiden joukkoon!

Liitämme tiedot näistä Lohjalla järjestettävistä kulttuuritapahtumista verkkosivustomme linkkeihin. Järjestäjät ovat lähettäneet meille myös Järnefeltiä koskevan tietopaketin:

ARVID JÄRNEFELT 150 VUOTTA 2011

Aatekirjailija Arvid Järnefelt

Kirjailija Arvid Järnefelt syntyi vuonna 1861 Pulkovassa. Hän oli suorittanut kaksi akateemista loppututkintoa: filosofian (1885) ja lakitieteen (1890) kandidaatin tutkinnot. Hän opiskeli myös filologiaa ja puhui useita eri kieliä. Vuonna 1884 hänet vihittiin avioliittoon jyväskyläläisen kauppiaan tyttären Emilia (Emmy) Parviaisen kanssa. Heille syntyi viisi lasta.

Kirjailijan äiti Elisabet oli muuttanut leskeksi jäätyään Virkkalaan Vieremän tilalle. Vieraillessaan äitinsä luona Arvid ihastui Lohjan seudun ja Lohjan järven maisemiin ja muutti vuonna 1896 Vieremästä lohkaistulle Rantalan tilalle.

Tolstoilaisen elämänkatsomuksen omaksuttuaan Arvidkin halusi elää lähimmäisenrakkaus-opin mukaisesti, yksinkertaisesti ja hankkia elantonsa ruumiillisella työllä. Arvid Järnefeltin kirjailijanuraan vaikutti suuresti myös Elisabet Järnefeltin kirjallinen koulu, johon kuului myös mm. Juhani Aho. Järnefeltin pääteos Vanhempieni romaani ilmestyi vuosina 1928-1930. Hän kirjoitti 34 teoksestaan 30 Rantalassa.

Vuonna 1889 Arvid perusti ystäviensä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa Päivälehden edistämään nuorsuomalaisten aatetta. Päivälehti tunnetaan nykyisin nimellä Helsingin Sanomat.

Elisabet ja Arvid Järnefelt pitivät Vieremässä Virkkalan sahojen ja kalkkitehtaan työläisille lukutupaa. Arvid oli myös taitava taidemaalarina.

 

Veljet Eero ja Armas Järnefelt perheineen sekä sisar Aino miehensä Jean Sibeliuksen ja lastensa kanssa vierailivat usein Rantalassa. Sibeliuksen käytössä oli Rantalan lähellä sijainnut mökki, jonne sävellystyötä varten siirrettiin Rantalan piano. Sibeliuksen sävellyksistä ainakin viulukonserttoa on sävelletty Lohjalla. Sibeliuksen Valse triste on osa Arvid Järnefeltin kirjoittaman Kuolema-näytelmän musiikkia.

Arvid Järnefelt kuoli Helsingissä vuonna 1932. Hänet on haudattu Rantalaan.

Järnefeltin tärkeimpiä teoksia: Isänmaa (1893), Heräämiseni (1894), Maaemon lapsia (1905), Maa kuuluu kaikille (1907), Veneh’ojalaiset (1909), Greeta ja hänen Herransa.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Juhlavuoden lastukokoelmat

Juhani Ahon juhlavuosi on tuottanut kolme uutta lastukokoelmaa.

Juhani Aho, Uudisasukas ja muita lastuja. Toim. ja esipuhe Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila. SKS.

Juhani Aho, Valikoima lastuja. Kuvittanut Raimo Sallinen. WSOY.

Juhani Aho, Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja. Toim. ja esipuhe Juhani Niemi. Karisto.

Toimitustyöstä saa eniten kiitoksia Kariston kustantama Juhani Niemen kokoelma, jossa on sekä hyvä johdanto ja jossa myös lastujen alkuperäiset julkaisupaikat on ilmoitettu tarkkaan.

Voisiko kokoelmien luonnetta muuten kuvata? Kaikki ovat monipuolisia ja lastut valintoina nykylukijoitakin kiinnostavia. Mitkä tekstit ovat suosituimpia?

Kaikkiin kokoelmiin sisältyy alun perin Päivälehdessä 1891 julkaistu lastu Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen. SKS:n ja WSOY:n kokoelmissa ovat mukana Siihen aikaan kun isä lampun osti, Kannikka, Sasu Punanen, Wilhelmiina Wäisänen ja Kesäinen unelma.

WSOY:n ja Kariston kokoelmissa ovat Bulevardin puu, Orjamarkkinat, Yhdistysten aikakaudella ja Lumoissa. SKS:n ja Kariston kokoelmiin sisältyvät Pyöräraivoilija, Tulivuori sammuessaan ja Ensimmäinen onkeni.

SKS:n kokoelmassa Uudisasukas ja muita lastuja on painottunut muita enemmän rakkaus ja siihen liittyvät teemat. Ajattelen Anne Helttusen ja Tuula Uusi-Hallilan ottaneen näin huomioon myös nuoret lukijat. Lisäksi kokoelmassa on myös maaseudun arjen realistisia kuvauksia, ja siihen sisältyy ainoana Ahon ehkä tunnetuin lastu Kosteikko, kukkula, saari.

WSOY:n valikoiman teemoja olen käsitellyt jo aiemmassa blogikirjoituksessani.

Juhani Niemi näyttää noudattavan kokoelmassaan Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja jossain määrin kronologista järjestystä. Muihin verrattuna se ottaa selvemmin kantaa yhteiskunnallisiin oloihin. Yhden vahvan juonteen muodostavat lastut , joissa tarinan minä on – ei rikkaaseen – mutta varakkaaseen, vapaasti liikkuvaan ryhmään kuuluva mies, jonka oma asema rinnastuu huomaamatta lastussa kuvattuun vähäosaiseen, kuten orjana myytävään vaivaiseen tai Tirolin rinteillä raskaita taakkoja kuljettaviin köyhiin.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Rautatien uusi muoto

Jo viime keväänä pöydälleni ilmestyi uusi kovakantinen kirja nimeltä Juhani Aho, Rautatie. Lisäksi kannen alareunassa kulkee teksti ”Ensipainoksen toimitti ja nykysuomeksi kirjoitti Tatu Kokko”. Mitä ihmettä?

Numeroitu kappale vielä.

Nimimerkin takana on kuopiolainen kustantaja Tatu-Pekka Kekäläinen. Teoksen ensimmäinen painos on kirjoitettu sanasta sanaan uudestaan, ja alaviitteiksi on tarkkaan merkitty kaikkiin seuraaviin painoksiin tehdyt muutokset. Kokko näyttää tehneen huolellista työtä. Hänen merkintöjensä perusteella ihmetystä herättää se, miten vähäisiä ja sattumanvaraisiakin painosten väliset muutokset ovat olleet.

 Samojen kansien sisään Tatu Kokko on lisäksi kirjoittanut Ahon teoksen uudelleen. Kokon  versio on lyhyempi. Teoksen ydinsanoma, henkilöiden ominaisuudet ja alkuperäinen miljöö ovat siinä tallella. Uuden version kieli on keveämpää, ja siinä kuulee savolaisen puheenparren rytmin.

Rautatien ensi painosta katsellessa on kiinnostavaa havaita, miten paljon sen  muoto vaikuttaa lukukokemukseen. Nykylukijan silmissä vilisevät häiritsevästi vanhan tyylin lainausmerkit ja kolmen pisteen sarjat. Vaikka Eero Järnefeltin ensipainoksen kuvitus on taitavaa työtä, se vaikuttaa nyt kovin arkaistiselta

Kokon ratkaisu on kätevä. Hän näyttää antavan arvon Ahon tekstille viittaamalla  huolellisesti sivunumeroin uudesta versiosta alkuperäiseen.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Komea juhla Iisalmen kulttuurikeskuksessa

Tuli kutsu Ylä-Savoon. Iisalmen Kulttuurikeskukseen oli järjestetty 24.9. Juhani Ahon juhlavuoden päätapahtuma: juhlaseminaari ja illalla konsertti.

Iisalmessa arvostetaan oman seudun perinteitä. Sen näki kaikesta, myös siitä miten aktiivisesti kaupunginjohtaja Martti Harju on ottanut kulttuuritapahtumat omakseen. Seminaarin avasi Jussi Brofeldt, joka teki vaikutuksen jo nimellään ja isoisoisänsä tyyppisellä olemuksellaan. Hänethän tunnetaan myös aktiivisena juhlavuoden ideoijana.

Matti Klinge nosti puheessaan esiin kiinnostavia Ahon taustaan liittyviä seikkoja, joita hän on aiemmin käsitellyt teoksessaan Iisalmen ruhtinaskunta (2006, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Toki mukavampaa on kuulla ne tekijän suusta ja tilanteeseen valittuina. Klinge tähdensi, että 1800-luvulla pappien välillä oli huomattavia varallisuus- ja oppineisuuseroja: kirkkoherran virkataloon kuului laajemmat tilukset, ja pätevyytenä oli vaativa pastoraalitutkinto. Vähemmän oppineen mutta kansan keskuudessa suositun Theodor Brofeldtin valinta Iisalmen kirkkoherraksi vuonna 1881 olikin merkinnyt melkoista muutosta. Valinnan tukena oli muun muassa uuden hallitsijan, Aleksanteri III:n periaate, jonka mukaan valtiomahdin tuli tukeutua entistä enemmän alempien kansanluokkien tahtoon.

Theodor Brofeldtilla, Klinge painotti, oli tukenaan vaikutusvaltaisia sukulaisia kuten Leo Mechelin, joka myöhemmin oli myös ajamassa Juhani Aholle Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Kaikesta voi päätellä, että Juhani Aholle olivat jo kotitaustan perusteella tuttuja sekä säätyläisten että talonpoikien olot ja elämäntavat. Jälkeenpäin keskustellessamme Klinge ei ollut samaa mieltä siitä, että Juhani Ahon koti olisi ollut kaksikielinen. ”Suomen kieltä ei vielä silloin ollut”, hän totesi. ”Oli vain ruotsi ja savon murre.” Minä puolestani ajattelen, että myös se oli ja on suomen kieltä.

Ajatuksia herätti myös Klingen maininta siitä, että 1800-luvun puolivälissä voinvienti oli savolaisille ehkä tärkein tulonlähde – ja että vaurautta kertyi siitä nimenomaan Savon naisille. Siitäkö se kulttuurin rikkaus ja moninaisuus onkin peräisin, naisten taloudellisesta vaikutusvallasta? Ajattelemmehan nytkin, että kehittyville maille suunnattu tuki tuottaa parhaan tuloksen, kun se on suunnattu naisille, jotka puolestaan siirtävät sen lastensa hyväksi.

Minna Kettusen esitelmä oli mainio jatko Klingen ajatuksiin. Väärnin pappilan emäntänä hän tuntee alueen pappiloiden elämää paremmin kuin ehkä kukaan muu. Tällä kertaa hän lähestyi pappilaperinnettä Juhani Ahon teosten ja herännäisyyden kautta. Säätyläispappiloissa oli ollut Minna Kettusen mukaan ”siivoja suruttomia” ja ”julkisuruttomia”; eri luokkaan kuuluivat herännäispappilat. Tämä ero, niin kuin myös papeista annettu kuva, näkyy Ahon tuotannossa. Romaaneissa papit eivät ole erityisen hengellisiä, mutta lastuissa he usein kääntyvät ja liittyvät heränneisiin. Minna Kettusen esitelmä oli itse eletyn kokemuksen lävistämä kirkas analyysi.

Iisalmelainen kirjailija Teppo Kulmala tarkasteli Ahon Papin rouva -romaanin ihmiskuvia psykoanalyysin kautta. Saija Isomaa puolestaan lähestyi romaanien Papin tytär ja Papin rouva säätyläisnaisten kuvauksia ajan kirjallisten tyylisuuntien ja kansainvälisten esikuvien kautta. Yhä vahvistui käsitys Ahon laaja-alaisesta lukeneisuudesta ja kyvystä omaksua ja välittää kansainvälisiä vaikutteita. Kulmalan esseeksi kirjoitettu teksti ilmestynee painettunakin. Saija Isomaan ajatuksiin on mahdollista perehtyä tarkemmin marraskuussa ilmestyvässä juhlavuoden artikkelikokoelmassa Iisalmi – Helsinki – Pariisi (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).

Yläsavolaisia kantaesityksiä

Yläsavolaiset olivat valmistaneet juhlaa varten runsaan ohjelmatarjonnan. Kantaesityksenä kuultiin iisalmelaisen Petri Herrasen sävellys Juhani Ahon runoon Miten tahtoisin elää ja miten kuolla. Vaikuttava tulkinta oli baritoni Markku Heikkisen.

Heli Löytynoja oli kirjoittanut ja ohjannut juhlaa varten pienoisnäytelmän Jussi ja Venny: Kohtaus Juhani Ahon elämästä. Huopanankosken maisemissa sanailivat Marjatta Miettinen Vennyn ja Ari Honkanen Jussin roolissa. Esitys välitti huumorin pilkettä ja aurinkoisen vapautuneita tunnelmia. Mukavaa.

Konsertissa kuultiin kantaesityksenä myös iisalmelaisen Hannu Virpin sävellys Ahon Vuosijuhlassa-runoon; sen esittivät Piia ja Eeva Riitta Rytkönen sekä Jari Tyni (piano). Virpin käsialaa oli niin ikään Junamatkalla, teksti Ahon Rautatiestä – ja junan liikkeitä jännittämässä oli vokalisteja  mukana melkoinen joukko.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Rexissä ja Hämeenlinnassa

Uutta tietoa Juhani Ahosta

Juhani Ahon juhlavuosi Hämeenlinnassa huipentui kirjallisuusiltaan, jonka pääpuhujaksi oli kutsuttu professori Heikki A. Reenpää. Eikä aiheetta, sillä puhujan isoisä Alvar Renqvist, Otavan perustaja, oli Juhani Ahon ystävä ja tämä puolestaan Otavan kirjailijoita. Myöhemmätkin sukupolvet ovat olleet tekemisissä toistensa kanssa. Ja ovat edelleen, mistä todisti Heikki A. Reenpään ja Marjatta Ormion, Ahon suvun ja seuramme johtokunnan jäsenen, lämminhenkinen kohtaaminen.

Puheessaan Heikki A. Reenpää, Otavan entinen toimitusjohtaja ja omistajasuvun jäsen, valotti taustaa, minkä ansiosta Juhani Ahosta tuli kansalliskirjailija. Eli savolaista, pietismin sävyttämää kasvuympäristöä, Päivälehden oppivuosia ja kahden radikaalin naisen, Minna Canthin ja Elisabeth Järnefeltin vahvaa vaikutusta. Uutta – ainakin minulle – oli sen sijaan se, että Juhani Aho tuki toissa vuosisadan vaihteessa kagaaleja eli sortovallan laittomuuksia vastustavaa maanalaisjärjestöä kirjoittamalla näille tekstejä – nimettömänä tietenkin.

Uutta tietoa oli myös se, että Juhani Aho luki mielellään nuorten kirjailijoiden Otavalle lähettämiä käsikirjoituksia ja antoi niistä lausuntoja. Näin hän löysi muun muassa kirjailija Joel Lehtosen. Ahon ansiosta myös Eino Leino siirtyi jälleen Otavan kirjailijaksi.

Professori Heikki A. Reenpää puhui syyskuussa pääkirjastossa Martti Turtolan ja Tarja Lappalaisen Juhani Aho -teoksen julkistamistilaisuudessa, jolla Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana 66, Hämeenlinnan kaupunki ja kirjasto kunnioittivat kansalliskirjailijan juhlavuotta. Kirjaston sali oli täpö täynnä kirjallisuuden ja Juhani Ahon kirjojen ystäviä, joukossa myös Kariston kirjapainon johtaja-omistaja Onni Sakari Karisto vaimonsa Airin kanssa.

Juhani Aho läheisineen

Kun Juhani Ahon viimeinen matka alkoi Helsingin rautatieasemalta ja kuva siirtyi Iisalmen Vanhan kirkon maisemiin, moni elokuvateatteri Rexissä istuvista pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Peter von Bagh oli jälleen kerran onnistunut liikuttamaan suomalaisten sisimpiä.

Esseedokumentti Lastuja – taiteilijasuvun vuosisata on mielenkiintoinen kuvaus kansalliskirjailijastamme ja hänen läheisistään. Sitä ei ole kuitenkaan ollut aivan helppo tehdä, sillä sen päähenkilöstä, Juhani Ahosta, ei ole yhtään elävää kuvaa ja valokuviakin vain vähän. Mutta sitäkin enemmän kuvamateriaalia on ollut Ahon pojilla ja pojantyttärellä eli elokuvaohjaajilla Heikki Aholla ja Björn Soldanilla sekä valokuvaaja Claire Aholla. Tätä materiaalia Peter von Bagh on käyttänyt runsaasti, katsojan mielestä välillä jopa tuhlaillen.

Jos tekijä on painiskellut kuvarunsauden kanssa, dokumentti ei avaudu kovin helposti katsojallekaan, jos häneltä puuttuvat perustiedot kansalliskirjailijasta ja Suomen kehityksestä 1900-luvulla. Ilman niitä nähtyä on vaikea ymmärtää, sillä Peter von Bagh ei ole tyytynyt valottamaan vain Juhani Ahoa ja tämän henkilöhistoriaa, vaan tuo nopeassa tempossa mukaan myös kirjailijan lähisuvun, Tuusulan taiteilijayhteisön, modernin Suomen kehityksen. Eli puoli vuosisataa Suomen historiaa.

Lastujen ensi-illassa Rexissä tätä vaaraa ei ollut, mutta kotikatsomoissa joku saattoi vaihtaa kanavaa – tai kiinnostui Juhani Ahosta niin, että katsoi heti perään Juhan ja etsiytyi seuraavana päivänä kirjailijan nimikkoseuran kotisivuille.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | 2 kommenttia

Syntymäpäivillä Järvenpäässä

Järvenpään kaupunki, Juhani Ahon Seuran hyvä yhteistyökumppani, järjesti mainiot syntymäpäiväjuhlat. Ne alkoivat Aholassa, joka oli koristeltu juhla-asuun. Näyttelijä Ville Mustonen oli ottanut Aholan rengin roolin ja kertoi asuinpakastaan Aholasta Ahojen aikaan. Esitys oli hyvä ja avasi tiiviisti esitystä seuraaville kuulijoille näkymiä Aholan arkeen. Tarinan käsikirjoitus oli Mustosen oma – kehitteli uusia juttuja maineikkaan taiteilijaperheen ympärille kertyneeseen tarinaperinteeseen. Tarun ja toden raja hieman häilyy, niin kuin vähän ennestäänkin. Mukavaa. Leppoisaa.

Ja sitten tulivat nuo uljaat Järvenpään mieslaulajat – jotka paitsi lauloivat, myös lausuivat kalevalamittaisen runon Ahon Panusta.

Aholasta siirryttiin Järvenpää-talon Juhani Aho -saliin, jossa juhlaa isännöi kulttuurijohtaja Kalle Jämsén. Ja taas saatiin nauttia Järvenpään mieslaulajien esityksestä, joka tässä akustiikaltaan mainiossa salissa kuulosti tietysti mahtavammalta kuin Aholan kuistilta kuultuna.

Vanhasta kirjasta uuden median myllerryksessä keskusteli asiantunteva joukko: kirjailija, erityisesti ranskalaisen kirjallisuuden tuntija (ja Flaubertin ihailija) Tommi Melender, tuoreen Aho-elämäkerran kirjoittaja Panu Rajala, Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen ja Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun lehtori Tuula Uusi-Hallila. Yleisö kuunteli kiinnostuneena.

Juhani Ahon Seuran ja Ahon suvun ja myös Ahola-museon kehittämisen kannalta tärkeää tilaisuudessa oli se, että saimme luovuttaa suvulta saamamme Aholan esineistön nyt Järvenpään kaupungille, joka Aholan tilojen vapauduttua aloittaa museon uudistustyön, jota onkin jo pitkään suunniteltu. Noin 300 esineen (kirjoja, huonekaluja, yksittäisiä esineitä) kokoelma saa arvoisensa esillepanon. (Tosin Aholaa on jo tähänkin mennessä hoidettu hyvin.) Lahjoituksen vastaanotti sivistystoimenjohtaja Marju Taurula, ja seuran edustajina käyttivät luovutus- ja muistelupuheenvuoron seuran pitkäaikainen vaikuttaja, Suvirannan isäntä Juhani Kolehmainen, Heikki Ahon tyttären tytär Taina Saloheimo ja seuran tilintarkastaja ja suvun ystävä Erik Klinge.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti

Raimo Sallisen Aho

Kansalliskirjaston Rotundassa avattiin viime torstaina 8.9. näyttely Ensipainoksia ja lastujen kuvituksia. Esillä on harvinaisia ensipainoksia. Vitriinien yhteydessä kirjailijan elämänvaiheita ja tuotantoa esitellään kiinnostavasti tekstein ja kuvin. Näyttelyn asiantuntijoina ovat olleet Juhani Aho. Vastakohtien tasapainoa -kirjan kirjoittajat Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila. Näyttelyn kruunaavat taiteilija Raimo Sallisen kehystetyt Ahon lyijykynäpiirrokset, jotka ovat uuden lastukokoelman kuvitusta.

Sallisen pointillistisiksi luonnehtimissa piirroksissa on herkkyyttä ja huumoria. Kuvat tuovat mieleen Raimo Puustisen vuoden 1973 Rautatie-romaanin kuvituksen.

Aivan mainiota on, että Sallisen kehystetyt kuvat saavat pysyvän paikan Järvenpään Aholassa – kunhan pitkään kaavailtu Ahon kotimuseon museon uudistus noin vuoden päästä saadaan valmiiksi.

Sallinen on saanut itse valita lastut kuvittamaansa teokseen Juhani Aho. Valikoima lastuja. Aiheita siinä on monia. Yhtenä juonteena on miehen elämä suhteessa naisiin ja perheeseen. Joissakin puhutaan suoraan tytöstä/naisesta ja miehestä, mutta myös vertauskuvallisesti puusta, purjeveneestä tai ketusta. Purjevene, niin kuin kettukin on hän eikä se. (Eläimestä käytetty hän-pronomini on tosin vanhassa suomen kielessä ollut aika tavallinen. )

KESÄINEN UNELMA: Koulun vielä kesken ollessa nuori mies haaveilee jäävänsä maalle asumaan yhdessä piikatytön kanssa, johon oli ihastunut. Mutta isän lempeä kasvattajanviisaus Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan lopettaa, taittoi pojan innon ja uhman.

YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA: Humoristisesti kuvattu nuoren miehen epätoivo aktiivisesti seuraelämään osallistuvaa naista tavoitellessa.

BULEVARDIN PUU, joka on kuin ilotyttö, geisha, jonka tarkoitus ei olekaan joutua äidiksi, vaan olla ilona ja aistien huumeena.

VIIMEINEN RAKKAUTENI, purjevene, – - kuinka kaunis hän on ja kuinka sopusointuinen. Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar. Mutta miten sitten kävikään: Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä.

ILKITYÖ: Vanha repolainen oli katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle oli tapahtunut vääryys. – - Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli eukon.

HELSINKIIN: Maaseudulta kaupungin iloihin kaipaavan miehen haikailuja. Mutta kuka on tuon tutun näköinen mies, jonka kuvan Sallinen on liittänyt lastuun? Arto Paasilinnahan se on. Muistona aiemmin kuvittamiensa teosten tekijästä totesi Sallinen sen siinä olevan.

Raimo Sallinen on selvästi lämmennyt Ahon teksteille. Kokoelma on mainio.

Kustantajan (ei kuvittajan) vastuulle olisi kuulunut edes jonkinmoisten lähdetietojen, kuten lastujen julkaisuajankohdan ilmoittaminen. Viitetietojen puutteen vuoksi kokoelma ei sovellu hyvin esimerkiksi kirjallisuudenopetuksen oheislukemistoksi.  Mutta onhan siihenkin tarkoitukseen käyviä, jopa tarkoitettuja lastukokoelmia juhlavuonna onneksi tehty.

Tallennettu kategorioihin Ei kategoriaa | Jätä kommentti